Kuollut kettu - paha enne?

Keskiviikkoaamuna kun ajelin kotiin Lunan kanssa Mäntsälän eläinlääkäriasemalta, aamuaurinko paisto ja mun mieli oli pitkästä aikaa jotenkin tosi kirkas. Mä olin ollut tosi tressaantunut tästä ensimmäisen pentueen suunnittelusta, ja halusin saada asioita rullaamaan johonkin suuntaan. Halusin, että jotain viimein tapauhtuisi, tuntu että mä olin odottanut tätä niin kamalasti, ja niin kauheen kauan.

Moottoritien reunassa makas kuollut kettu*. Se oli jotenkin ristiriidassa sen kauniin sään ja mun toiveikkaan olon kanssa. Tuli sellanen pieni pisto takaraivoon, että toivottavasti tää ei enteile pahaa. Koitin unohtaa koko ketun. Emmä koe olevani mitenkään taikauskonen, mutta kaikki luontoon liittyä on mulle lähellä sydäntä, joten kyllä se pisti miettimään.

Lunan progetestin yhteydessä eläinlääkäri mainitsi jotain siitä, että joskus nartuilla saattaa olla jotain tukoksia, jotka estävät astumisen, ja joita pitää sitten eläinlääkärin toimesta avata. Mulle tuli siit jotenkin tosi inhottava olo, miksi se lääkäri ois ees maininnut mitään sellasesta, jos tässä ei nyt ollut jotain vaaraa, että Lunalla on semmonen? Kysyin sitten (hieman kalpeana), että onko se nyt todennäköstä. että siellä on semmonen? Näitä tapauksia hoidetaan kuulemma heillä vain muutama vuodessa (ei syytä siis huoleen).

Eilen vein Lunan Poriin, ja neiti oli kovasti innoissaan tulevasta sulhostaan. Pyrykin kokeili muutaman kerran astua sitä, mutta aina kun se pääsi selkään, niin Luna inahti, ja siirtyi pois alta. Käytöksellään se kuitenkin kutsui urosta selkään aina uudestaan. Aateltiin, että aika ei nyt vaan vielä ole oikea. Luna siis sai jäädä Ninan hellään huomaan, ja mä lähdin ajelemaan kohti etelää. Täysikuu valaisi mun matkaa, ja jotenkin mulle tuli taas outo olo.

Tänään sitten sain soiton Porista. Arvasin Ninan äänensävystä, että nyt on kyllä jotain pielessä. Luna ja Pyry oltiin viety Hautalan Mian (kennel Tamilan) luokse astutusta hoitamaan (kun homma oli edennyt Ninan luona samaan malliin, kuin perjantai-iltanakin) ja eihän siitä ollut mitään tullut. Mia oli sitten tutkinut Lunan kunnolla, ja tässä vaiheessa kaikki varmaan arvaa, että mikä oli pielessä.... siellä tosiaan on jokin rakenteellinen vika, joka estää astumisen.

Vaihtoehdot on sitten aika vähissä. Lunan voi keinosiementään, mutta sitten on hyvin todennäköstä, että synnytyksen kanssa tulee ongelmia. En missään tapauksessa halua ottaa sellasta riskiä. Sen tukoksen voi korjata kirurgisesti, en tiedä poistaako se synnytysongelmien riskiä, mutta sitä ongelmaa se ei poista, että tollaset rakenteelliset viat voi olla perinnöllisiä. Koska en halua asettaa Lunaa minkään näköseen fyysiseen vaaraan, enkä halua perityttää koirille lisääntymisongelmia tuottavaa rakennetta, jouduin tekemään sen (erittäin raskaan) päätöksen, että jätän Lunan kokoaan pois jalostuksesta.

Luna on mun mielestä kaikkea sitä mitä ihminen voi koiralta toivoa, se on kaunis, terve ja sillä on ihana luonne. Valitettavasti se ei näitä hyviä ominaisuuksiaan pääse nyt siirtämään eteenpäin. Onneksi yhdenkään koiran ei ole pakko saada pentuja koskaan. Ja toivottavasti me saamme nauttia ihanan Lunan seurasta vielä monta monta vuotta. Luna asettaa mun odotuksen seuraavan mahdollisen jalostusnartun kohdalle tosi korkeelle, kelpaakohan mulle enää mikään? :)

Pentusuunnitelmista vielä sen verran, että olin alunperin ajatellut Pandalle ensimmäistä pentuetta ensi syksylle, JOS Lunan pentujen kanssa kaikki menee hyvin. ja JOS löydän sille sellasen uroksen, mikä täydentää sen heikompia puolia. Nyt harkitsen aikaistavani suunnitelmiani jo kevään juoksuihin. Tosin mitään ei nyt ole vielä kiveen hakattu. Jotenkin tuntuu paremmalta, kun on ees jotain suunnitelmia. Lopullista päätöstä Pandan pennuttamisesta en ole vielä tehnyt.

Toivottavasti tää kirjotus ei masentanut teitä kovasti. Voin sanoa, että en kirjoittanut tätä kuivin silmin, mutta kaikkeen olin varautunut ja ehkä hyvä niin. Kaikkeen näköjään tän harrastuksen (voiko tätä kutsua ees harrastukseksi?) kanssa saa varautua. Paljon se ottaa, ehkä joskus antaa vielä jotain takaisin?

Tärkeintä on kuitenkin, että koirilla on kaikki hyvin <3

Ps: Kiitos Ninalle ja Mialle isosta avusta. Ihana huomata miten japaninpystykorvapiireissä sitä apua saa, vaikka ei osaisi edes pyytää.

*Kettu tuntui erityisen merkittävältä siksi, että hakemani kennelnimi on tosiaan Kujeketun. Kennelnimeä ei ole vielä vahvistettu, mutta se oli jo syyskuun Koiramme-lehdessä, joten eiköhän se kohta vahvisteta. Kasvatushaavetta en ole missään nimessä kuopannut. Ei mulla ole mikään kiire sen kanssa.